Mari-Elina Koivusalon puhe viime sodissa kaatuneiden muistomerkillä

Kotona 22.12.1939

Terveiset täältä! Olemme rauhassa vielä täällä, vaikka vanha Turku sai jo eilen ja keskiviikkona kärsiä ryssän pommeista. Tulipaloja syttyi, mutta ne sammutettiin. Ei tämä vielä mieliä masentanut, päinvastoin. Kaikki toimivat armeijan hyväksi täydellä höyryllä ja ihailevat teidän urhoollisuuttanne ja kestävyyttänne. Kestäkää edelleenkin, sitä me toivomme hartaasti ja tiedämme myös, että te rintamalla teette kaiken sen mitä suinkin voidaan tehdä kotien ja synnyinmaan hyväksi. Ehkä saadaan apua ulkomailta, ehkä piankin, koska Suomella on paljon ystäviä kun vain kestäisitte vähän aikaa. Kaikki voi vielä kääntyä hyvin päin, eläkäämme toivossa vaikka viimeiseen. Pysykää yksimielisinä ja tovereina. Hyvää vointia toivoo isä ja kotiväki.

Näin kirjoitti talvisodan aikana isoäitini isoisä August Peltola pojalleen Einolle, joka taisteli rintamalla Suomen itsenäisyyden puolesta. Tässä, kuten monissa muissakin kohdissa heidän kirjeenvaihtoaan, kiteytyy se, miksi Suomi tuon itsenäisyyden sai säilyttää: yksituumaisuus, toverius, toivo paremmasta huomisesta.

Hyvät toverit,

Kun Suomi taisteli olemassaolonsa puolesta ja pystyi torjumaan täysin ylivoimaisen vastustajan, johtui se kansakuntamme yhtenäisyydestä ja yksituumaisuudesta. Itsenäinen Suomi oli nuori ja sisällissodasta kulunut vain pari vuosikymmentä. Silti olimme yhtenäinen kansakunta, ja tunsimme sellaista veljeyttä ja sisaruutta, jota ei missään muulloin ole koettu. Rintamalla taisteli vierekkäin rikkaat ja köyhät, kauppiaat ja maanviljelijät, homot ja heterot, ulkomaalaistaustaiset, suomalaiset ja vapaaehtoisena muualta saapuneet. Kotirintamalla ja lottina Suomea kannattelivat naiset.

Usko siihen, että kuulumme läntiseen eurooppalaiseen arvoyhteisöön ja että meitä sen myötä autetaan, oli vahva.

Mikä olisi yhtenäisyytemme tila tänä päivänä? Elämmekö Suomessa, jota haluamme puolustaa? Elämmekö Suomessa, jossa jokaisella on samanlaista tulevaisuuden uskoa, kuin oli vuonna 1939? Jossa jokainen uskoo, että huomenna on paremmin kuin tänään. Että jokaisella meistä on paikkamme ja arvomme tämän yhteiskunnan jäsenenä, oli taustamme tai ominaisuutemme mitkä tahansa? Elämmekö Suomessa, joka ymmärtää, että muualla odotetaan meidän auttavan hädässä olevia, kokonaisia kansakuntia sodissa ja yksilöitä, ihmisiä, niiden armoilla. Että haluamme yhä olla osa läntistä arvoyhteisöä, jonka on koonnut yhteen maailman historian suurin rauhanprojekti, Euroopan Unioni.

Hyvät toverit,

Suomi on edelleen paljon tätä kaikkea, mutta se voi olla myös enemmän.

Omalla sukupolvellani ei ole enää juurikaan kosketusta sotaan. Kaikilla ei ole ollut mahdollisuutta saada luettavaksi rintaman ja kodin välillä lähetettyjä kirjeitä, joita on kannettu taisteluissa, jotka ovat tahriutuneet vereen ja jotka lopulta on tuotu kotiin. Kaikki eivät koskaan edes palanneet kotiin.

Suomen itsenäisyyttä ei koskaan pidä ottaa itsestäänselvyytenä. Sukupolvet vaihtuvat, mutta kunnioituksen pitää pysyä. Ja yhtenäisyyden ja paremman huomisen eteen tehdä jatkuvasti töitä.

Mari-Elina Koivusalo, Turun SDP:n varapuheenjohtaja, Vappuna 1.5.2017

Leave a Comment

Your email address will not be published.

*